Elokuva-arvio: Pariisi saa odottaa on kammottava kimppu kliseitä

Pariisiin on pidempi matka kuin Anne (Diane Lane) arvaakaan.

ELOKUVA: Eleanor Coppolan ohjaama, romanttiseksi draamakomediaksi väitetty Pariisi saa odottaa (Paris Can Wait / Bonjour Anne,  USA  & Japani, 2016). Pääosissa Diane Lane, Arnaud Viard ja Alec Baldwin. Parhaillaan elokuvateattereissa.

Diane Lane -leffa Toscanan auringon alla (2003) kuuluu lempiterapiaelokuviini. Ei se nyt niin loistava leffa ole, mutta sillä on ehdottomasti tunnelmaa kohottavia ja nuhakuumetta alentavia vaikutuksia. Aika moneen kertaan elokuva on tullut vuosien varrella nähdyksi, joten oikein ilahduin kun kuulin, että Dianelta tulee nyt uusi aikuisten hyvän mielen leffa, Pariisi saa odottaa.

Olisin siis kovasti, kovasti halunnut pitää Dianen uudesta elokuvasta, mutta nyt ei kyllä pysty. On se niin huono.

Elokuvassa amerikkalainen edustusrouva Anne (Diane Lane) tuijottelee kaihoisasti merelle Cannesissa, kun tuottajamies Michael (Alec Baldwin) säätää puhelimessa monia  päällekkäisiä leffaprojektejaan. Samaan aikaan pitäisi olla sekä Budapestissä että Marokossa, mutta Annekin pitäisi viedä Pariisiin.

Tyylikäs, pitkämielinen ja lempeä Anne ei silti tiuski miehelleen, vaikka korviinkin sattuu. Hän vain hymyilee eteerisesti ja ymmärtäväisesti. Niin varmaan.

Aikansa kuluksi Anne napsii nykytyyliin valokuvia kaikesta. Retroa kyllä puhelimen sijaan kameralla. Melkein alkoi tehdä mieli kaivaa omakin pieni diginäpsy esiin.

Kentällä korviin kuitenkin sitten sattuu niin kovasti, ettei Anne voikaan lentää yksityiskoneella seuraavaan luksushotelliin Budapestiin. Avuksi touhottaa aviomiehen ranskalainen bisneskumppani Jacques (Arnaud Viard), joka lupaa Annelle kyydin illaksi Pariisiin. Ei vain tule puheeksi, että miksi illaksi.

Matkan varrella Jacques (Arnaud Viard) ehtii viedä Annen aika moneen ravintolaan maistelemaan paikallisia herkkuja.

Ranskassa kuvattu Pariisi saa odottaa kestää puolitoista tuntia, mutta matka Pariisiin tuntuu kyllä paljon pidemmältä. Ongelmana ei ole se, että leffa olisi liian söpö tai romanttinen. Olisikin. Se on vain yksinkertaisesti täysin epäuskottava ja teennäinen kimppu kliseitä, ainakin eurooppalaiseen makuun. On Cézannen ja Renoirin, Monet'n ja Manet'n taidetta, on etanaa ja patonkia ja tietenkin litrakaupalla ranskalaista viiniä sekä shamppanjaa. Oh là là!

En myöskään tiedä, näytteleekö tässä elokuvassa kukaan. Niin pökkelöä on meininki. Diane Lane ei todellakaan ole hurmaavimmillaan, ja Arnaud Viard ja Alec Baldwin ovat molemmat ainakin minun makuuni täysin epäkarismaattisia. Romanttista tai komediaa elokuvasta ei saa millään: romantiikkaa en löytänyt siitä pisaraakaan, ja hassuttelukin oli hyvin väkinäistä.

Ja koko ajan syötiin. Sellaista ranskalaista kliseeherkkua ei olekaan, etteikö sitä olisi Annen eteen viinilasillisen kera  kannettu. Puolessavälissä leffaa aloin hartaasti pohtia, mitä haluan sen jälkeen lounaaksi. Kauppakeskuksen tarjonnasta ei tietenkään löytynyt mitään sopivaa.

Ainoa tähän elokuvaan tyytyväinen taho taitaa olla Ranskan valtion matkailutoimisto. Cannesin lisäksi Vienne, Lyon ja Vézelay saavat leffassa liiankin pitkät matkailuesittelynsä. Amerikkalaiset ovat tunnetusti hulluina Pariisiin, mutta siellä ei nyt oikeastaan tunnelmoida. Tuotannossa on mukana myös japanilaista rahaa, joten ehkä tämän kaltainen matkailumainonta sitten puree siellä.

Jos rehellisiä ollaan, niin ei tämän takia nyt kyllä elokuviin kannata lähteä. Katsomalla trailerin saa jo kaiken olennaisen irti leffasta:

Itse Pariisi saa odottaa -elokuvaa kiinnostavampaa onkin sen tausta. Ei sinänsä ole yllättävää, että leffa on päässyt ensin tuotantoon ja siten levitykseen ihan Suomea myöten. Sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja Eleanor Coppola, 81, on nimittäin kulttiohjaaja Francis Ford Coppolan vaimo ja  elokuvaohjaaja Sofia Coppolan äiti. Eleanor on ohjannut aikaisemmin dokumentteja, mutta Pariisi saa odottaa on hänen ensimmäinen draamaelokuvansa.

Annen matkakertomus perustuu pitkälti Eleanor Coppolan omiin, todellisiin kokemuksiin. Myös hän on jäänyt korvakipuisena aviomiehensä kelkasta Cannesiin ja tehnyt ranskalaishurmurin kyydissä pitkäksi venähtäneen matkan Pariisiin. Ei auta. Tosipohjaisuus ei onnetonta käsikirjoitusta pelasta.

Diane Lanella, 52, on puolestaan pitkä historia Coppoloiden kanssa. Hän näytteli jo 1980-luvun alussa Francis Ford Coppolan ohjaamissa nuorisokulttileffoissa The Outsiders  (1982) sekä Taistelukala (Rumble Fish, 1983). Ne molemmat pohjautuvat S.E. Hintonin nuortenkirjoihin, joita luettiin tuohon aikaan paljon myös Suomen kouluissa.

Ihanimmillaan nuori Diane on silti Walter Hillin 1984 ohjaamassa jylhässä rockrunoelmassa Streets of Fire - Liekehtivät kadut.  Leffan soundtrack on edelleen yksi parhaista ikinä. Jos haluat kunnon kasarifiilistelyä, katso katkelma alta. Ei Diane kyllä leffassa itse laula, mutta ei se mitään 💓.